Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.
— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.
No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.
Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon. Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä pitämään.
Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla, kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?
Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia. Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut. Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden…
— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!
Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan Rannan laituria kohti.
— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen! puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.
Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.