— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.
— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?
— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti… ilman mitään kommelluksia…
— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.
— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.
Ruudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.
— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti. Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta. Sitä paitsi… tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska tuli puheeksi… olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä, unkarilaisia esseitä.
Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä huomautusta.
— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.
— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee patriootiksi.