— No niin näyttää.
— Donnerwetter!
— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!
— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?
— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.
— Todella?
— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia, sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.
Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla, joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa takaisin pikkusaliin.
Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti. Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä ilossa… Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää, kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!
Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?