Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi, jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti supistunut.
Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.
Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.
Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan likeni ovea.
Ruudi — sehän oli Ruudin ääni!
Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.
Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis tervehtivät toisiaan.
— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.
— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?
— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön epäluulon.