— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, — kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle…
Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.
Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
Helmiin päin ja huomasi hänet.
Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi. Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne, ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.
Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean jäsenet.
Niihin kuului tietysti myöskin Ruudi.
Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka tulevat vain kutsumatta.
Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä, jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi, mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit. Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio — hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa. Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand… Ja mikä joukko lupaavaa nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen suomalaisissa esseissä.
— Eljen!
— Eljen! Eljen! Eljen!