— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten… Niinkuin muuten kyllä koko Suomessakin.
— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.
Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei ollut edes puhunut hänelle.
— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut pisaraakaan huumoria.
— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita…
— Käyttäydyt kuin katupoika!
— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten…
— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin puhumaan.
— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio nauraen.
Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä. Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut." Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä. Innostus oli ollut suurenmoinen.