— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.
— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
Nuotiota päälaelle.
Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?
Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan vapaat ilkeydestä.
— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.
— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.
— Minä olen laskenut, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä meni raolleen.
— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?
— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista kenraaliharjoituksen jälkeen.
— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.