— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa? Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman tunnelmasi valtaan.
— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.
— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston: katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.
Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.
— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!
— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja. Liikkeitä. Minä…
— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.
Oli hetken äänettömyys.
— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.
— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
Vailla sisältöä…