— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.
— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden perille.
— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.
— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä pyyhinliinoilla.
— Hän on aivan hullu!
— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista, helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana. — — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod, Audovan ja Laatokan kaupungit."
— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?
— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — — Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi elokuussa…"
— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä…
Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse. Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä olivat suuret ja loistavat.