Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.
— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.
Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa. Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla, lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —." Helmin tuli paha olla.
— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?
— Kuudelta.
Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.
— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta, ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan. — Kuinka sinä voit jaksaa?
— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — — sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn…"
Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.
— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?