"— historian viidenteen aikakauteen."
Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.
— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".
Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen, "— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä. Verlaine oli yhtä kaikki ihana!
— No oliko eilen hauskaa?
Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään, saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät ohitse.
— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan hiuksiaan.
— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.
Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä. Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut tansseissa.
— Oliko teitä paljonkin?