— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun toverisi ovat käyneet täällä!
— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.
— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.
Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja maitohuoneestaan.
Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä. Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen.
"Siellä metsämökissä on kaunis kultaseni"
laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki laituria kohti.
Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen, missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä suvista hellettä.
Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.
Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia, jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä, mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi äskeisen kimeä-äänisen puhujan.