— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.
— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja mihin he kelpaisivat.
Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.
— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se, mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te pidätte jostakin vanhasta rähjästä… ei, ei, ei, isäntä-kulta, en tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen. Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat sitten tietysti ruumis ja sielu!
Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä. Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.
— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut olivat näin luonnonkauniit.
Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.
— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!
Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan uskallettua sukkeluutta.
— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.