Mutta Pirsta vain yltyi.
— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista — komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia, jotka ovat voittaneet palkinnon?… Vai naapurissa… Rannan talossa — emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo? Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne? Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!… Vai onko teidän veljenne naimisissa?
— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa, — sinulta putosi jotakin…
— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!… Nuoret vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.
— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.
— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme teidät Helsinkiin?
Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan varsia, huusi ja huitoi.
— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat… Leben und leben lassen. Siku… Esa… Nuutti… jos te koskette siihen käärmeeseen, niin minä…
— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.
Naurettiin.