Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan, että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon selvästi Heikin mieleen.
Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti. Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta, tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin. Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli lähtenyt laivalaiturilta.
— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.
— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.
Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka oli hänen kotinsa.
Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.
— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan
Mustamäkeä kohti.
— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.
— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.
Naurettiin.