Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho…" Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle. Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi, likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.

Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi, joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen, kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi ja toitotti pitkin huonetta:

— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!

Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana, tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla, jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.

- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.

Hän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.

Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.

— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä on liikaa.

— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.

— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä…