Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.
Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään. He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin hartioilta.
— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.
— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.
— Totta puhuen minäkin.
— Minusta se on niin tavattoman kaukana.
— Niin minustakin.
Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan mitään muuta — ei koskaan!
Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.
— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.