Helmi pysähtyi.
— Ei, sitten minä en tule.
— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.
— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä yötä.
— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.
Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata! Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi. Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen yli.
Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.
Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen, kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.
— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan hartioiltaan.
Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän kattolampussa.