— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi tästä illasta.
Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen. Tämän ainoan kerran…
Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle, minä kyllä löydän siitä.
Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä. Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.
— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.
— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.
Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.
Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?
— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.