— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.
Emäntä naurahti.
— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta ja kuolemaa.
— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko — herra minusta piti tehtämän ja maisteri.
Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista. Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa. Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.
— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —
Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.
— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.
— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen…
— Mitäs se tähän kuuluu?
— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt siirtoa.