— Kuinka minun tulee sinua ikävä! Ettei vain mitään tapahtuisi!
— Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt hyvin… Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.
Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla! Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä! Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet kulman taakse.
Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee. Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.
Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori vaimokin hänet pitkän aikaa!
Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!
"Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta Färlingin ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut heidän neuvonantajanaan… Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki vanhaa…! Tässä on sinun huoneesi — se on pieni, mutta eikö se nyt ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!… Tässä on ruokasali, nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha 'Könni'. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.
"Ja tässä… tässä…" He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa. Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja peloittavaa… Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää…
Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa, jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin, jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.
Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon. Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä, he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja, vakavia, tasatukkaisia miehiä — mikä heille onkin tullut? Tottakin! Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!