Talossa on vielä vanha Anna, joka aikoinaan on hoitanut Olofia ja Kaarinaa ja joka Miina mamsselin jouduttua työhön kykenemättömäksi on ottanut haltuunsa hänen asemansa. Hän pitää huolta ruoasta ja juomasta, pesosta ja kynttilänteosta. Hän on säästäväinen, uskollinen ja ankara. Hän ei koskaan käy kyläilemässä — ennen hän toki kävi kirkossa, mutta kerran jouluaamuna tungoksessa hän pyörtyi eikä sen koommin lähde kirkkoonkaan. Eikä hän kärsi muittenkaan kyläilyä. Hän on vimmoissaan Isolle-Marille, koko ihminen on sellainen, että hänet saisi viskata tunkiolle! Anna on Kaarinallekin äreä, kun vain tulee puhe matkasta Pietariin tai Helsinkiin. Miehiä ei vanha Anna kärsi, hän vartioi Kaarinaakin, ettei vain mikään eläinlääkäri tai sen semmoinen pikkuherra uskaltaisikaan häntä lähetä. Tietysti neidin pitää mennä naimisiin, mutta se ei saa olla mikä hyvänsä, joka Louhilinnan neidin vie. Sen pitää olla suuren herran! Jollakin vaivaisella meijeriherralla on joskus asiaa taloon ja sillaikaa kun hän neidin seurassa tyhjentää kahvikuppiaan on Annalla alituisesti asiaa saliin.
Pikku-Mari eli Maiju on Annan sisarentytär ja häntä kasvattaa Anna kurituksessa ja Herran nuhteessa. Maiju on kaunis, veikeä tyttö, ruskeasilmäinen, punahuulinen. Maiju ei voi astella salin peilin ohitse katselematta sinne, Maiju tanssisi, laulaisi ja leikkisi alituisesti — jollei Annan ankara silmä pitäisi häntä kurissa. Maijun käytöksessä on paljon luontaista suloa, hän niiaa pehmeästi ja liikkuu köykäisesti eikä koskaan pukeudu väreihin, jotka häiritsevät. Anna huomaa tämän kaiken ja pitää sitä suurena onnettomuutena. Se on kaikki perintöä kelvottomasta isästä ja kevytmielisestä äidistä, se on nyhdettävä tytöstä juuria myöten. Ja Anna nyhtää ja kurittaa, mutta Maiju kasvaa päivä päivältä kauniimmaksi ja oppii näyttämään tädille vakavia, tekopyhiä kasvoja, muille sensijaan hymyä ja helmenvalkoisia hampaitaan.
Kaarina neitiä Maiju ihailee ja rakastaa. Hän on hartaana kuin kirkossa kun Kaarina joskus näyttää hänelle koristuksiaan. Hänellä on paljon kauniita, hohtavia koristuksia. Hän on perinyt kaikki äitinsä kalleudet. Siellä on joukossa sellainenkin sormus, jonka kuningas on antanut: suuri, sininen kanta, sen keskellä valkoinen helmi, joka punertaa ja sinertää sen mukaan kuin sitä kääntää, ympärillä pieniä timantteja, kirkkaita kuin kastepisarat.
— Kun ei neiti koskaan pane niitä ylleen! puhkeaa Maiju puhumaan kuin kuumeessa.
— Ne ovat muistoja vain! sanoo Kaarina ja hymyilee surullisesti.
He eivät tohdi paljoakaan olla kahden, sillä Anna vaanii heitä ja Maiju kuulee monta kertaa päivässä: "Mitä sinä siellä sisähuoneissa olet niin kauan?"
Kerran antaa Kaarina Maijulle vanhan pukunsa. Maiju ihastuu, nauraa ja hehkuu ja unohtaa kokonaan, että kyökin pöytä on täynnä astioita, jotka hänen kiireesti olisi pestävä. Hänen täytyy koettaa pukua. Se on liian pitkä ja liian ahdas, mutta hän pusertuu kuin pusertuukin sen sisään. Hänen täytyy katsoa salin suureen peiliin! Ja hän karkaa suinpäin ruokasaliin, on kompastumaisillaan helmoihinsa ja töytää salin ovea kohti. Silloin avautuu ovi ja Anna tulee vastaan.
Hän käy kiinni tytön käsivarteen, lyö häntä poskelle, lyö vielä ja vielä…
— Mene paikalla ja riisu puku, sinä kelvoton.
— Neiti on antanut sen. Se on minun omani!