Metsä täytyy myydä… Gustafilta epätoivoisa kirje… kunniavelkoja, nimittäin pelivelkoja… kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa. Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat — velkojat odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat peity, täytyy uhrata talo.

Uhrata talo… uhrata talo… uhrata talo!

Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa vastaan.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän nauroi itkua ja itki naurua. Uhrata talo!

Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua — tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä vielä elämään. Elämä loppuu — hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen näivettyen ja kituen.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu elämä hiljalleen hänen suonistaan.

Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire. Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.

Tunnin perästä oli pehtori matkalla sähköttämään everstille Pietariin.