— Enhän minä… mutta sinä!
He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa! Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan. Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!
Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.
— Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, — sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan tarvitaan?
— Mutta älä nyt noin kiihdy… puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene…
— Metsärahat siis eivät riitä?
Olof yritti vieläkin nauraa pois hädän hänen kasvoistaan.
— Sinä olet niin, niin lapsellinen…!
— Eivät siis riitä…? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja vanhat hopeat…
— Mitä sinä luulet, että niistä saa!