— Älkää kysykö, en voi mitään sanoa. Mutta uskokaa nyt, ettemme huvin vuoksi myy taloa.
— Jos herra eversti on juonut ja mässännyt, niin antaa niittää mitä on kylvänyt. Ettehän te toki yhden herrasmiehen hurjistelun takia pane alttiiksi satoja ihmisiä. Jollei enää voi elää, niin kuolkoon kuin koira…
— Älkää puhuko niin kauheita. Hän on minun veljeni.
— Kuka on teidän veljenne — hahhahhah! Nämä torpparit ovat vuosikymmeniä hiellänsä ja verellänsä teitä elättäneet. Ottakaa yksikin heistä, mies joka tuolla päivän paahteessa kyntää: tunti tunnilta hän astuu raskaassa maassa, hiki valuu pitkin ruumista ja aurinko on alhaalla ennenkuin hän pääsee olkivuoteelleen — ottakaa yksikin näistä miehistä ja pankaa rinnan sen hienohipiäisen herran kanssa, joka on yönsä juonut ja päivänsä nukkunut ja vielä virkatunneillaan opettavat ihmisille kuinka he toisia ihmisiä tappaisivat — kenelle näistä molemmista kuuluu maa?
— Jumalan tähden, antakaa meidän ajatella asiaa. Emme tahdo kenellekään vääryyttä.
Joili puhuu pitkältä. Hän kuvaa suurten maatilojen mahdottomuutta, sitä vääryyttä, että äärettömät alat ovat yksityisten käsissä, kun sadat ja tuhannet voisivat niistä hyötyä. Hän selittää, että he aikovat pyytää valtiolainaa. Ja tänä päivänä lähtee hän liikkeelle.
— Mutta tuo kaikki viipyy. Meillä on kiire. Ja me tarvitsemme koko summan.
Joili oikaisee itsensä uhkaavaksi Kaarinan eteen. Hän on kuin läähättävä liekki, henki ilman ruumista, kuuma, tulinen miekanterä.
— Pitääkö minun vielä kerran asettaa teidän eteenne sadat työssä harmaantuneet, loppuun kuluneet alustalaisenne ja yksi hurjistelussa näivettynyt herrasmies, ja kysyä: kuka on teidän veljenne?
Nuo sanat kuulee Kaarina vielä pitkän aikaa Joilin lähdettyä, ne ahdistavat häntä kuin pyssyn piiput metsälintua.