— Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas, käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.
— Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän käyttävän suomea…
— Joskus… kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä — niinkö?
— Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale, jossa teillä oli pääosa ja jossa te…
— Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!
Vihdoin viimein, kun keskustelu on tyhjentänyt itsensä, sanoo hän:
— Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen, joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä olkia eteen!
Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se on
Viktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta ja
Siiri kuinka neuvoisivat.
Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni. Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä — niin, niin, Viktor oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut — hän ymmärsi, ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin. Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että koko Helsinki sitä ihmettelee.
Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla, väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan: