Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa. Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuo lapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla, mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niin terveitä ja iloisia… Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraita tai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanut löytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen, josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä, pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riitti loppumattomiin.
Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvellut hovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuin koira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkin mallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan ollut tarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomien palvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.
Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe astui jo hovineuvoksettarenkin kynnyksen yli, tuli odottamatta ja aavistamatta ja kävi salaiseksi, hivuttavaksi taudiksi.
Oli kevät ja Helsinki teki lähtöä maalle. Kaduilla jyrisi suuria kuormia, tuolien ja pöytien jalat pystyssä, taivasta kohti. Ihmisten asunnot olivat nurin narin. Ainoastaan hovineuvoksettaren koti oli täydessä kunnossa, sillä hän ei ollut tahtonut ryhtyä hävitystyöhön ennen kuin Ali olisi lähtenyt. Alillahan taas oli edessä kuoron konserttimatka.
Eräänä päivänä tuli hovineuvoksettarelle vieras, neiti Mili Mellin, Märtan luokkatoveri, kuiva lukunainen, silmälasit nenällä. Hovineuvoksetar oli aina vaistomaisesti pelännyt häntä, hän oli niin terävä ja kulmikas ja hänessä oli jotakin niin levotonta. Viime aikoina oli vastenmielisyyden tunne sentään vähentynyt, sillä Mili oli järkevä ja viisas nainen — ja Milillä oli veljentytär, viehättävä nuori tyttö, jota Allan katseli ja joka katseli Allania. Hovineuvoksetar otti tämän veljentyttären, Alicen, tähden aina mielellään vastaan neiti Mellinin ja tarjosi hänelle parasta, mitä talossa oli.
Tälläkin kertaa tuli salin pöydälle maljallinen kauniita hedelmiä ja niitä maistellessa liikkui keskustelu aivan rauhallisissa asioissa: kauniissa ilmassa ja Alfhildin ja Märtan lapsissa. Mutta sitten tuli hovineuvoksetar koskettaneeksi Allanin konserttimatkaan ja silloin pingottui neiti Mellinin katse äkkiä. Ja hän rupesi omituisesti kierrellen kaarrellen puhumaan "vanhan ystävyyden nimessä", sanoi säälivänsä Alicea, joka on niin kiintynyt Allaniin, mainitsi valoisia keväisiä öitä ja kosketti vihdoin "sellaisiin huonoihin paikkoihin, joita on laitakaupungilla…"
Aluksi ei hovineuvoksetar ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja mihin hän oikeastaan pyrki. Joka tapauksessa vaikutti neiti Mellinin puhe häneen piinallisesti. Hän oli niitä vanhan ajan naisia, joita on varjeltu kaikesta pahasta ja joiden ei ole pitänyt saada tietää tämän maailman rumuudesta kuin hämärästi aavistamalla. Hänellä oli ollut hyvä, hieno koti. Hienostus oli mennyt hänen veriinsä. Hänen ei koskaan, ei uteliaisuudestakaan, ollut tehnyt mieli tunkeutua kurkistamaan elämän pohjille. Jos hänen käteensä sattumalta oli eksynyt kirja, jossa puhuttiin arkaluontoisista asioista, oli hän inholla viskannut sen luotaan niin pian kuin oli huomannut mihin suuntaan asiat kallistuivat. Kun nyt neiti Mellin ujostelematta alkoi puhua "huonoista paikoista" ja "huonoista naisista", punastui hän ja huomautti arasti, etteihän niitä sellaisia toki Suomessa olekaan… Voi olla Pariisissa ja muissa suurkaupungeissa…
Silloin hypähti neiti Mellin tuoliltaan, teki oudon liikkeen käsivarsillaan ja kiihtyi puhumaan:
— Voi, voi, eikö täti todella tiedä mitään? Vai Pariisissa ja suurkaupungeissa!… On sentään surullista, että sivistyneet äidit niin vähän tietävät poikiensa elämästä…!
Tämä kuului miltei jo syytökseltä. Hovineuvoksetar ojentui suoremmaksi ja loi neiti Melliniin nuhtelevan katseen. Puna hänen poskillaan tummeni tummenemistaan.