— Hyvä sinun on puhua, sanoi hän. Sinä et koskaan ole kasvattanut lapsia. Sinä olet aina istunut kirjojesi ääressä… Ja sitten… sinä olet tätä uutta polvea. Ei se ujostele mitään eikä sille ole mikään pyhää. Mutta näe ensin mihin tuloksiin uudet kasvatuskeinot johtavat ja tuomitse sitten! Minä puolestani olen varma siitä, ettei yhdenkään sivistyneen kodin poika mene… sellaisiin paikkoihin.
Hänen oli vaikea saada sanat suustaan ja hän loi ujostellen silmänsä maahan.
Neiti Mellin, lukujen kuihduttama, vanhanpuoleinen tyttönen, katui jo kovin sanojaan, tarttui hovineuvoksettaren käteen ja koetti ruveta sovittamaan.
— Ei täti pahastu! Hyvä täti, en tahtonut loukata. Mutta olemmehan siksi vanhat ystävät, että… Niin, minä nyt pidin velvollisuutenani kertoa tädille mitä Allanista puhutaan…
— Mitä Allanista puhutaan! toisti hovineuvoksetar soinnuttomasti, ikäänkuin ei hän taaskaan olisi käsittänyt mistä oli kysymys. Mutta samassa pakeni veri hänen kasvoiltaan, hän kalpeni silmänräpäyksessä kalman valkeaksi. Ensi kerran eläessään menetti hän kaiken käsityksensä sopivaisuudesta. Hän kiihtyi niin, ettei tietänyt mitä teki. Hän käyttäytyi kuin oikullinen lapsi: tukki korvansa ja rupesi huutamaan:
— Se ei ole totta, se ei ole totta, se ei ole totta' Mustatkaa te miten paljon tahdotte muita, mutta minun poikaani te ette saa kajota… Te ette tunne häntä, minä vain hänet tunnen. Jättäkää hänet rauhaan… Ei, ei, ei, en tahdo kuulla mitään, en mitään…
Hovineuvoksetar purskahti itkuun. Neiti Mellinin yritykset sovittaa tai selittää olivat aivan turhat. Niin pian kuin hän suunsa avasi, tukki hovineuvoksetar korvansa ja toisteli, ettei hän tahdo kuulla mitään.
Neiti Mellin ei ollut mikään tunteellinen nainen, mutta hänen kävi sääli täti Palmbladia. Ja hän miltei pelkäsi hänen sairastuvan, kun hän noin raivoisasti itki. Hän koetti puserrella hänen kättään, hän toi hänelle vettä. Vihdoin rauhoittui hovineuvoksetar niin paljon, että antoi Mili-neidin puhua.
Eihän hän ollut voinut käsittää, että täti olisi näin arka! Hänen oli käynyt niin kovin sääli Alicea, joka oli puhdas ja suloinen tyttö ja niin kiintynyt Allaniin.
Äkkiä lakkasi hovineuvoksetar itkemästä, kuivasi kyyneleensä ja näytti kokoavan tahtonsa.