— Niin, ehkä on paras panna hänet pois.
Vaan sitäpä ei ollut hyvä tehdä. Mitä olisi Allan ajatellut? Ja hovineuvoksettaren päähän välähti kuin salamana: jos panet pois tytön, rupeaa poikasi taas oleskelemaan ulkona!
Mistä tuo kamala ajatus tulikin? Olipa hän joutunut oikein helvettiin. Hän oli kuin tulessa, ajatukset polttivat ja kirvelivät ikäänkuin olisi tulisilla raudoilla viillelty.
Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Allan viime aikoina oli ollut niin paljon kotona vain sentähden, että Maiju oli talossa. Maijua ei käynyt ajaminen pois. Vanha Miina sai väistyä. Hän oli erotessaan kaksikymmenvuotisesta palveluksestaan äreä ja kiukkuinen, tuskin hän kiitti lahjastakaan, jonka sai herrasväeltään muistoksi. Mutta kaikki hänen kiukkunsa tarkoitti vain Maijua. Hänelle ei hän antanut katsettakaan, vielä vähemmin hyvää sanaa, jäähyväisiksi. Lyhyesti hän hyvästeli emäntäänsä ja Allan-herraakin, mutta avatessaan ovea ja astuessaan alas portaita itki hän menehtyäkseen. Koskihan ero hovineuvoksettareenkin. Mutta se oli sentään pieni asia sen rinnalla, mikä hänen sielunsa pohjalla kalvoi ja söi.
Uni on onnellisten ihmisten ystävä ja armoton se voi olla onnettomille! Se väikkyy heidän ympärillään ja vilkuttaa valkeita siipiään — kuinka suloista olisi jos se niillä peittäisi väsyneen kasvot ja painaisi hänen silmänsä umpeen! Mutta se vain ilkkuu ja vilkkuu vieressä. Ja onneton viruu vuoteessaan, kärsii ja tuskittelee. Pahat näyt istuvat vuoteen laidalla ja pitävät vartiota.
Oliko ihme, ettei hovineuvoksetar saanut unta? Oliko ihme, että hän oli kuin pahan hengen kynsissä? Jos olisi voinut puhua jollekulle, jos olisi voinut kirjoittaa jollekulle. Mutta suu pysyi suljettuna ja jos olisi tahtonut kirjoittaa, ei käsi ikinä olisi totellut. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on kokenut samanlaisia oloja.
Kaiken tuskan ja kärsimyksen kautta tuli äiti siihen johtopäätökseen, että on onni, että Allan edes joksikin aikaa tyytyy Maijuun. Maiju on viaton tyttö, puhdas tyttö. Paljon parempi kuin naiset huonoissa paikoissa. Maiju on kotona ja Allan pysyy kotona. Ei mene rahaa eikä ole vaaraa kauheista taudeista. Ja äiti sulki silmänsä ja korvansa kaikelta.
Se hänen sentään pakostakin täytyi huomata, että Maiju kävi yhä epätasaisemmaksi. Välistä hän oli niin äreä, että viskeli ovia. Välistä hänen kasvoillaan oli tyyni, kirkas onni. Silloin hän nähtävästi kuvitteli, että nuori, hieno herra rakastaa häntä — ties vaikka olisi rohjennut uneksia, että hän hänet nai. On se sentään liikaa! Toiselta puolen hovineuvoksettaren kiukku nousi, toiselta puolen hänen kävi sääli. Mutta tuohan on itse asiassa niin monen sievän kansannaisen kohtalo! Hän uneksii lyhyen unensa, että pääsee rouvaksi, mutta joutuukin sitten työmiehen vaimoksi ja tulee ehkä onnelliseksi… Tietysti Maijunkin onnenhetkiä aina vaani pelko. Usein hän näytti ikäänkuin lyyhistyneen lamaan eikä tahtonut antaa nähdä kasvojaan. Kai hän oli itkenyt… Niin, niin, surullista se oli. Mutta surunsa on jokaisella ihmisellä ja jäähän hänelle kuitenkin koko elinajaksi se kaunis muisto, että sellainen mies kuin Allan on häntä rakastanut… tai jollei juuri rakastanut, niin pitänyt povellaan.
Hovineuvoksetar näki tytön, jonka hän puoli vuotta sitten kukoistavana ja terveenä oli maalta tuonut, kuihtumistaan kuihtuvan. Kauheaa sitä oli katsella. Hän koetti olla näkemättä, hän ei kysellyt mitään, ei ollut tietävinään eikä huomaavinaan. Mitä hän sitten olisi voinut tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa.