— Kylläpä sinä, mamma, pidät Alicesta! sanoi Allan vihdoin.
— Pidän, myönsi hovineuvoksetar ja ajatteli: pitäisitpä sinäkin, sinulle se olisi niin tarpeellista.
Hän todella oli kiintynyt Aliceen, Alice oli juuri sellainen nainen, jommoista hän Allanille toivoi. Nyt oli poissa Alicekin!
Allanilla ei näyttänyt olevan vähääkään halua naimisiin. Kun äiti joskus ikäänkuin leikillä siitä puhui, purskahti Allan nauruun ja sanoi, että hän kyllä menee naimisiin, jos mamma hankkii hänelle sellaisen tytön jollainen mamma oli nuorena.
Hovineuvoksetar todella ei keksinyt mitään muuta neuvoa kuin että Allanin täytyi saada leikitellä Maijun kanssa, kunnes ilmaantuu joku muu keino. Väliaikaisesti vain!… Kauheaa sitä oli ajatella, että Allan, hieno, sivistynyt poika, joka voisi saada tusinoittain morsiamia vertaistensa joukosta, tyytyy piikatyttöön. Vieläpä äitinsä kodissa…! Se oli törkeää, se oli iljettävää. Mutta täytyi kärsiä Allanin tähden.
Kärsivällisyyttä totisesti vaadittiin. Maiju oli käynyt emännälleen aivan sietämättömäksi. Ja toiselta puolen hovineuvoksettaren täytyi pelätä Maijua, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle velkaa jotakin. Ja kaiken tämän ohessa hänen täytyi kohdella häntä ystävällisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kuinka kauheisiin ristiriitoihin ihminen voikin joutua!
— Ettei hoovrootskakaan koskaan tuota marakattia toru, sanoi vanha Miina, joka päivä päivältä kävi kipeämmäksi ja äreämmäksi. — Mitä apua minulla siitä ryökinästä on? Eihän se muuta tee kuin seisoo peilin edessä, liiviään nyörää ja hiuksiaan polttaa. Minä vain en enää viitsi sitä katsella. Puhun sille kauniisti, koetan neuvoa — suuttuu ja antaa suut silmät täyteen. Minä vaan en jaksa sitä katsella. Paras että lähden pois, hoovrootska saa nähdä kuinka tulee toimeen sen kanssa.
— Mitä nyt sitten on tapahtunut?
— Ei nyt mitään erityistä, vastasi Miina rauhoittavammin, sillä hän huomasi, että hänen emäntänsä kalpenee. — Mutta kun nielemistäsi nielet kiukkuasi, niin lopulta läkähdyt, jollet puhua saa… Eiköhän olisi paras panna pois koko tyttö? Se on käynyt suorastaan kelvottomaksi…
Viime lauseensa Miina lausui kuiskaten. Mutta hovineuvoksetar piteli kiinni tuolista, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Mitä ihmettä Miina tarkoitti? Oliko hän todella huomannut jotakin? Mutta hovineuvoksetar ei uskaltanut kysyä. Hän sanoi vain: