Hovineuvoksetar pelästyi ikäänkuin joku äkkiä olisi nostanut verhoa ja alkanut paljastaa tätä häpeää.
— Ei minulla ole! koetti hän vakuuttaa.
Hän oli tullut sellaiseksi, että hän pelästyeli kaikkea. Jos joku loi häneen vakavan katseen, niin hän jo säpsähti ja odotti jotakin kauheaa. Jos hän kuuli kiireisiä askeleita, niin hän jo odotti onnettoman viestin olevan tulossa. Ja kaiken aikaa hautui hänen mielensä pohjalla ajatus Allanista.
Mahdollista, että Allan yhä vielä otti Maijun polvelleen. Sen täytyi väliaikaisesti saada tapahtua, kunnes hovineuvoksetar keksisi jonkun keinon. Paras olisi, että Allan menisi naimisiin. Toiselta puolen: mitä apua siitä oikeastaan olisi? Eipä auttanut Allanin isääkään, vaikka hänen vaimonsa oli sekä nuori että kaunis. Toiselta puolen: olisi se kuitenkin turva! Kunhan pikku Alice ymmärtäisi olla hiukan toisenlainen! Kunhan hän ymmärtäisi esimerkiksi pukeutua niin, ettei se Allania loukkaisi. Allanin kehittynyt kauneudenaisti kärsi kaikenlaisista pikkuseikoista. Eihän Allan vielä ollut valmis, mutta hän voisi kihlausaikanaan valmistua maisteriksi ja sitten helposti saada tuntia jossakin koulussa.
Joulun jälkeen pikku Alice tätinsä neiti Mellinin kanssa läksi ulkomaille. Hovineuvoksetar tahtoi välttämättömästi, että Allan menisi asemalle ja veisi hänelle kukkia.
— Älä vaadi minulta sitä! rukoili Allan. — Se tyttö kuvittelee taas ties mitä.
— No niin, sitten lähden minä itse ja vien kukkasia, selitti hovineuvoksetar harvinaisen päättävästi. — Minä pidän Alicesta, minä.
Allan läksi kuitenkin äitinsä mukaan ja hänen täytyi myöntää, että Alice oli odottamattoman sievä uudessa matkapuvussaan. Hän olikin tähän saakka kävellyt kuin koulutyttö lyhyeksi käyneissä hameissa. Nyt sujui harmaa verkapuku nilkkoihin saakka, lämmintä huopahattua piteli pehmoinen harso, joka oli sidottu solmuun leuan alle, ja kukkia oli rinnalla sellaiset joukot, ettei tyttö tahtonut uskaltaa päätään liikuttaa. Hänen ympärillään oli suuri joukko tätejä ja serkkuja ja hän kulki sylistä syliin.
Kun tuli hovineuvoksetar Palmbladin vuoro sanoa hänelle hyvästi, kyyneltyivät Sophie-rouvan silmät. Alice suuteli häntä hellästi ja itki. Hän oli hiljalleen itkenyt kaiken aikaa jolloin hyvästijättöä oli kestänyt, itkenyt ja välillä hymyillyt. Sillä huviretkellehän hän oli lähdössä. Herttaiselta hän näytti seisoessaan etenevän vaunun sillalla, harso liehuen tuulessa ja pää nousten kuin kukkamättään keskeltä.
Ihmiset viipyivät vielä asemasillalla liehuttamassa nenäliinojaan. Mutta Allan tarttui äitinsä käsivarteen ja talutti hänet pois väkijoukosta. He kulkivat hyvän aikaa ääneti. Hovineuvoksetar vain tuon tuostakin pyyhki silmiään.