— Mamma kulta, sinä kutsuit minua! toisti Allan.
— Laula minulle jotakin! pääsi äidiltä.
— Mitä minä laulaisin?
Senkin kysymyksen sai Allan toistaa.
— Mitä hyvänsä… mitä itse tahdot!
Mutta Allanin laulaessa nyyhki äiti avuttomana, lohduttomasti. Sillä eihän siitä keskustelusta tule mitään. Kyllä hän sen jo tietää. Hän ei voi, ei voi.
Hovineuvoksetar rupesi silmin nähden riutumaan. Omaisille tuli siitä oikea murhe. Kukoistavat tyttäret ja heidän miehensä, tirehtööri ja varatuomari, ryhtyivät tietenkin heti toimenpiteihin ja toivat taloon lääkärin. Hovineuvoksetar väitti itsepintaisesti, ettei häntä vaivaa mikään ja lääkäri määräsi rautaa ja suolakylpyjä. Ja sekä lääkäri että omaiset luulivat, että hänen toipumisensa riippui näiden määräysten noudattamisesta — hovineuvoksetar kyllä tiesi mistä kaikki riippui: Allanista, oliko Allan paljon kotona vaiko paljon poissa. Kun hovineuvoksetar voi paremmin, merkitsi se, että Allan oli ollut kotona ja kun hän huononi, tiesi se että Allan oli ollut poissa. Hovineuvoksettaren terveys saattoi yleensä olla toipumaan päin, sillä Allan istui todella hyvin kiltisti kotona. Hän luki ahkerasti ja huvitti työn lomassa äitiään laululla. Hän koetti niinikään tuoda kotiin tovereita, joista tiesi äidin pitävän.
— Mamma, virkkoi hän kerran, — sinä et enää pidä Edistä. Mitä sinulla on häntä vastaan?
— Onko minulla jotakin häntä vastaan? pelästyi äiti. - Olenko minä sitä sanonut?
— Mutta mamma, miksi sinä pelästyt?… Et ole mitään sanonut, mutta olen luullut huomaavani.