Mutta kuinka hän, Sophie-rouva, saattoikaan olla niin sokea, ettei mitään huomannut? Kuinka hän saattoi elää ilman epäilyksen varjoakaan, vaikka kaikki oli niin selvää? Lapset olivat niin kokonaan täyttäneet hänen elämänsä. Hän oli elänyt lapsissaan, niin kokonaan vajonnut heihin, ettei hän ollut huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Miehelle, aviomiehelle ei hänestä todella ollut jäänyt jäljelle mitään. Omatunto alkoi häntä soimata. Ehkä hänen laiminlyömisensä oli ollut syynä siihen, että Alfred etsi huvittelua kodin ulkopuolelta. Hän ei ehkä voinut viihtyä kodissaan. Koti oli aina ollut järjestyksessä, kaunis koti. Mutta lapset olivat pysyneet isälleen vieraina. Miksi…? Sitä ei äiti tietänyt. Ehkäpä siksi, että isä oli ollut niin vähän kotosalla. Hän oli niin kiivas ja ankara. Lapset pelkäsivät häntä. Äidin olisi pitänyt osata välittää ja yhdistää, mutta ei hän ollut siihen kyennyt. Tai: oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Ei. Sillä hän ei ollut huomannut mitä puuttui.
Miksei, miksei, miksei hän ollut huomannut? Ja miksei hän ollut koettanut yhdistää perhettään? Jos ajoissa olisi alkanut, niin ehkäpä olisi onnistunut…
Välistä oli Alfred näyttänyt niin tuskastuneelta ja kärsivältä. Hänen piirteensä olivat silloin olleet kuin luusta veistetyt. Niiden takaa oli saattanut aavistaa ankaraa sieluntaistelua. Sophie-rouva oli sen kyllä huomannut ja hän oli siitä kärsinyt hänkin. Hänelle oli joskus tullut halu sanoa: mikä sinun on? Puhu minulle! Mutta sitten hän oli sen unohtanut, sillä lapset olivat tarvinneet häntä. Ja jonkun ajan perästä oli Alfred taas tullut entiselleen. Vaimo ei koskaan ollut päässyt miestään henkisesti likelle. Heidän avioliittonsa ensi aikoina oli vaimo rakastanut ja ikävöinyt rakkautta. Mutta samalla hän oli pelännyt miestään, sillä Alfred oli niin kiihkeä. Se oli sellaista, että kun hän oli poissa, ikävöi vaimo, mutta kun hän tuli, ei hän ollutkaan se, jota Sophie-rouva oli ikävöinyt. Ja niin he joutuivat yhä etemmäksi toisistaan. Jollei heille olisi syntynyt lapsia, olisivat he molemmat tulleet onnettomiksi. Lapset olivat ennättäneet Sophie-rouvan avuksi, mutta Alfred — niin, Alfred oli jäänyt yksin!
Voi kuinka hän oli mahtanutkin kärsiä yksinäisyydessään ja häpeässään! Vaimon olisi pitänyt nähdä hänen kärsimyksensä, koettaa lieventää ja auttaa…
Olisiko sekin ollut mahdollista? Ja tätä ajatellessa pääsi hovineuvoksettarelta äänetön parahdus: oi Alfred, kun sinä eläisit, että saisin sinun kanssasi puhua! Kun saisin kysyä sinulta mikä se on, joka tekee, ettet tyydy kotiisi, vaimoosi ja lapsiisi, vaan että sinua vetää ulospäin… huonoihin paikkoihin. Ja millä lailla olen minä syypää?… Mikä se on joka vetää Allania, meidän lastamme? Hän tosin ei ole naimisissa. Mutta onko se puoli elämästä sitten miehelle niin suuri ja tärkeä? Miksemme me naiset siitä mitään tiedä? Vai tietävätkö ehkä muuta naiset paitsi me sivistyneet, me jotka olemme kasvatetut viattomuudessa ja sopivaisuudessa? Sekö se on sitä "elävää elämää", jota ilman ei mies voi tulla toimeen?
Niin, nyt hän muisti, että useat lääkäritkin ovat sitä mieltä, että miehen terveys kärsii ilman sitä elämää. Iljettävää sitä oli ajatella!
Kun olisi joku, jolle voisi puhua, jolta voisi kysyä ja saada selvitystä…
Allan! Totta totisesti, hän puhuu Allanille! He eivät todella koskaan olekaan puhuneet syvällisemmistä asioista, aina vain pienistä arkipäivän tapahtumista, konserteista, teattereista tai uusista kirjoista. Jos he nyt voisivat tällaisestakin arasta asiasta puhella, niin he ymmärtäisivät toisensa täydellisesti, he tulisivat likemmä toisiaan kuin koskaan ovat olleet, heidän välinsä tulisi ihan selväksi. Hänpä ottaa sen asian puheeksi Allanin kanssa. Vaikeaa on päästä alkuun, mutta hän tahtoo päästä ja hänen täytyy päästä! Ja kun hän oli saanut tämän päätetyksi, tuli hänen paljon parempi olla, oli kuin kivi olisi vieritetty hänen hartioiltaan.
Sellaiselta näytti yöllä, kun ei tullut unta ja mieli oli kiinni näissä asioissa. Mutta päivällä oli tuiki toisenlaista. Yöllisen päätöksen toimeenpaneminen kävi sitä mahdottomammaksi, jota kauemma sitä siirsi. Kun oli valju, syksyinen keskipäivä, tuntui siltä, että on parempi puhua illalla, kun varjostin himmentää lampunvaloa. Mutta kun tuli ilta ja lamppu sytytettiin, tuntui siltä, että on parempi säästää keskustelu aamuun: aamulla ihminen on järkevämpi, illalla voi helposti vaikkapa purskahtaa itkuun. Mutta aamulla osottautui puhuminen aivan mahdottomaksi. Ei olisi kehdannut katsoa toista silmiinkään. Vihdoin päätti äiti valita hämärän hetken, teki jo suunnitelmansa ihan valmiiksi: hän menee itse edellä saliin ja huutaa sitten ikäänkuin sivumennen vain: "kuule Allan, tule tänne!" Sitten hän sulkee ovet ja he istuvat vieretysten sohvaan. Äiti ottaa Allanin käden ja… niin, kuinka hän alkaa? Kun hän vain ajattelikin sitä hetkeä, pusertui tuskan hiki hänen otsalleen. Mutta hän kokosi voimansa ja jatkoi suunnitelmaansa. Kun hän on ottanut Allanin käden, sanoo hän: "Ali, oletko ajatellut, ettemme oikeastaan koskaan ole oikein suoraan ja peittelemättä puhuneet keskenämme…"
Kerran hän jo oli valmistautunut vastaanottamaan asianomaista hämärän hetkeä. Hän kutsui salista ja Allan tuli. Ja Allan seisoi äitinsä edessä ja kysyi hilpeästi, mitä äiti tahtoi. Hovineuvoksetar piteli jännittyneenä kiinni tuolin selustasta, ikäänkuin hän olisi istunut lääkärin edessä ja odottanut hänen leikkausveitsensä iskua. Mutta sanoja ei hän saanut suustaan. Ei vaikka olisi siihen paikkaan tapettu!