— Mutta mamma, tuletko sinä vanhoilla päivilläsi hajamieliseksi! Tässähän se on!… No, mitä sinä nyt etsit? Nenäliinaako…? Se on tässä.
Ja taas Allan nauroi kirkkaasti ja huolettomasti, kiersi käsivartensa äidin ympäri ja koetti kieritellä häntä kuten ennen. Äidin täytyi väkisinkin nauraa, Allanin temput olivat niin tartuttavia, mutta nauru oli hermostunutta, itkunsekaista naurua.
— Päästä… päästä mamma irti! huusi hän ja pyyhki kyyneliään.
Allan päästi hänet ja rupesi hypistelemään hänen hattuaan, joka oli jäänyt pöydälle. Äiti joutui toiseen päähän pientä huonetta ja sieltä hän varovaisesti uskalsi vilkaista poikansa kasvoihin. Ensin aivan lyhyesti. Sitten uudelleen ja pitemmältä.
Se äskeinen on sittenkin ollut erehdystä! Ehkei hän nähnytkään mitä luuli näkevänsä — se oli varmaan mielikuvitusta. Hänen silmänsä ovat pettäneet! Sillä Allanin katse ei voi pettää! Se on sama kirkas ja hilpeä kuin ennenkin. Se ei voi pettää. Kuinka hyvältä tämä tieto tuntuu!
Niin, kunhan Allan aina istuisi tuossa vastapäätä, puhelisi ja koko olennollaan vakuuttaisi! Kuinka äiti pelkää hänen lähtöään, sillä epäilys on vaanimassa hänen takanaan ja odottaa vain hänen poistumistaan, astuakseen esiin…
Oikein! Heti kun Allan on mennyt, on kuva valmiina: Allan istumassa tuolilla ja hänen polvellaan Maiju, silmät maahan painuneina. Se kuva on kaikkialla minne katsoo, tuntuu siltä, ettei voi saada sitä mielestään, ei yöllä eikä päivällä.
Hänpä karkoittaa sen tytön talosta. Heti paikalla! Kadulle, vaikkapa yön selkään… Hänen täytyy saada lyödä sitä, sillä se on kiemaillut hänen poikansa edessä ja vetänyt hänet pauloihinsa! Tyttö on vielä salissa, tuolla seinän takana, kahistelee siellä ikkunapapereja! Hovineuvoksetar seisoo makuuhuoneessaan lukittujen ovien takana, vääntelee käsiään ja painelee nyrkkejään hampaitaan vasten. Hän painelee niin lujaan, että puserrettuun nyrkkiin jää verestävät hampaansijat. Äkkiä hän riistää oven auki ja astuu ruokasaliin. Kulkee hiljaa, varovaisesti salin kynnykselle ja pysähtyy katsomaan.
Maiju liimailee papereja ikkunoihin. Hänenkin kasvoistaan saattaa lukea, että kaikki on totta! Ilmeessä on jotakin arkaa, pelästynyttä ja outoa. Se ilme on ollut tytön kasvoissa jo ennenkin, vaikkei hovineuvoksetar ole ymmärtänyt sen sisältöä. Eikä tyttö ole käynyt moneen aikaan nauramassa alakerran keittiössä… Nyt pitäisi nuhdesaarnan alkaa. Nyt juuri on oikea hetki, sillä Allankin on poissa. Nyt, nyt… Mutta hovineuvoksetar ei saa sanaa suustaan. Sanat sotkeutuvat kurkkuun ja hänelle tulee se tunne, että se onkin tyttö, joka syyttää häntä. Sophie-rouvan valtaa ahdistus ja hätä ja hän pakenee makuusuojaansa painuakseen itkemään.
Niitä pitkiä, polttavia öitä, jotka seurasivat! Olihan äiti kärsinyt itkiessään maailman pahuutta, joka panetteli hänen viatonta poikaansa. Mutta mitä se olikaan tämän rinnalla! Tietää, että panettelulla oli pohja, tietää, että kaikki oli totta! Mutta ei tiedä mikä oikeastaan oli syynä häpeään, miten kauan sitä oli kestänyt ja miten sen saisi pyyhityksi pois… Sitä oli voinut kestää kauan, kestää vuosikymmeniä. Häpeä oli ollut kodissa ennen kuin lapsi syntyäkään. Isä oli elänyt häpeässä… Olisipa äiti edes säästynyt tältä tiedolta, olisipa saanut pitää miehestään sen sovinnollisen muiston, mikä hänellä oli ollut. Oi, että hänen täytyikin alkaa vainajaa vihata, oi että hänen täytyikin alkaa vainajaa vakoilla!… Sillä nyt hänen eteensä alkoi nousta pieniä piirteitä heidän avioliittonsa ajoilta, piirteitä, joita ei hän ennen ollut pitänyt minään. Jokunen sana, jokunen katse, hätävalhe silloin tällöin — ne liittyivät kaikki toisiinsa ja tukivat toisiaan. Oi Alfred, Alfred — taas jouduit kiinni! Sinä olet pettänyt vaimoasi koko ajan!