Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä… Kaikki on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt omilla silmilläni.
Hänen ruumiiseensa tulee omituinen kuumotus, sydäntä ahdistaa pahasti eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!… Niin, ei hän enää voi elää.
Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi. Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille, lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa esiin… Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin. Eikä mennyt.
Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti, että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua, moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin… Mitähän se osaa sanoa puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha omatunto.
— Mamma!
Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!… Äiti oli huutamaisillaan. Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin valoon ja oli etsivinään jotakin.
— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin nälkä.
Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin yhtä kirkkaat kuin ennen.
— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.
Allan rupesi nauramaan.