Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät. Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan vastaan talvea.
Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut, sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset. Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita. Hovineuvoksetar läksi kaupungille.
Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne. Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen. Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat, hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.
Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen kaiken tehnyt!… Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen, hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.
Aaa!… Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei hän huomaa mitään… Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!
— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona?
Kuinka sinä pääsit soittamatta?
— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.
— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.
— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.
On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu hänen äänensä.