Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä, vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan. Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.
Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä. Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy. Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin, kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.
Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa puhuivat.
Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru alhaalta alkoi helistä ja soida.
— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.
— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.
— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin valkoiset hampaat.
Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä, mutta ei se sovi kaupungissa.
Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.
Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti kuin peloitti.