Miltei joka päivä tuli äidille hauskoja näköalakortteja eri osista maata. Joka paikassa oli kuoro otettu vastaan suurella innostuksella.
Se oli sekin iloinen tapaus isoäidille, että Alfhildille syntyi niin suuri, herttainen poika. Sillä oli syntyessään pitkä, pikimusta tukka ja kuinka tavattoman rauhallinen ja hyväluontoinen lapsi se oli! Nukkui yöt ja antoi muiden nukkua. Ei itkenyt kuin nälissään.
Äiti oli jo maalla, kun Allan tuli konserttimatkaltaan. Hän tuli hiukan laihtuneena, mutta reippaana ja iloisena, ja hänen kertomuksistaan riitti hauskaa sekä nuorille että vanhoille. Alfhild ja Märta asuivat aivan likellä, joten joka päivä oltiin yhdessä. Allan, kyllä hän osasi merkillisesti huvittaa ja virkistää! Mutta ei hän kauan malttanut olla maalla lepäämässä. Täytyi lähteä Helsinkiin lukemaan.
Äidin tuli häntä ikävä, mutta ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Aave viime keväältä oli kokonaan kadonnut. Muutamien viikkojen perästä tuli Allan äitiään tervehtimään: hän oli käynyt huonon näköiseksi, silmien alustat olivat sinertävät ja katseessa oli jotakin levotonta. Silloin säikähti äiti ja aave viime keväältä palasi silmänräpäyksessä hänen eteensä. Kuka ties mihin poika siellä yksinään, ikävissään oli joutunut. Ja Sophie-rouva päätteli: en enää saata jättää Allania yksin, minun täytyy lähteä Helsinkiin hänen mukaansa. En voi elää erilläni hänestä. Minä menehdyn levottomuuteen hänen tähtensä. Hänellä täytyy olla koti, jossa hän viihtyy.
Äiti esitti tuumansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta Allan pani heti jyrkästi vastaan.
— Ei, mamma, ei tule kysymykseenkään! Etkö muista kuinka sairas olit keväällä. Sinun täytyy virkistyä täällä maalla. Mikä hätä minulla on Helsingissä! Olen lukenut hiukan liiaksi — siinä kaikki!
Äiti käsitti, ettei hän voi seurata poikaansa herättämättä hänessä epäluuloa. Ja hän jäi maalle, mutta ei hänen kesänviettonsa ollut virkistystä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä mittaa Allanissa ja mielikuvitus hallitsi häntä kaiken aikaa. Hän kirjoitti Allanille monta kertaa viikossa, kertoi tarkalleen kaikki pikku tapahtumat jokapäiväisestä elämästä ja toivoi niillä sitovansa Allanin omaisiinsa. Tuon tuostakin lähetti hän hänelle leivoksia, joista tiesi hänen pitävän. Hän tahtoi uskoa, että nämä pienet rakkaudenosoitukset varjelevat rakastettua pahasta. Hän ei ollut mikään uskonnollinen nainen, mutta nyt rupesi hän rukoilemaan Allanin puolesta. Tuon tuostakin tapasi hän itsensä kädet ristissä kuiskaamassa: Jumala, varjele häntä! Eikä sittenkään hänen rauhansa palannut eikä epäilys poistunut. Jos olisi voinut puhua jonkun ihmisen kanssa! Se olisi sentään keventänyt. Mutta kenelle sellaisesta kauheasta asiasta olisi voinut puhua? Ei kenellekään! Täytyi painaa suu kiinni, sydän kiinni, kaikki niin lukkoon, ettei kasvoissakaan näkyisi mitään merkkejä levottomuudesta.
Hän painoi kiinni suunsa, sulki kaikki epäilykset sydämeensä. Ja siellä asuikin ainainen, kalvava tuska, joka kulutti hänen elämänsä lankaa.
II
Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.