— Mamma… mitä?
Äiti käy häneen kiinni, koettelee käsivarsia, käsiä, kiertää kädet hänen kaulaansa, katsoo silmiin…
— Mamma, sinähän olet kuumeessa, olet kipeä! Minä soitan heti professorille.
— Ei, ei, ei! Näin unta… Ali, sinä olet niin kalpea… Sinä ole juonut…
Allan säpsähtää.
— Mutta mamma… mikä sinun on? Vain pari lasia punssia. Äänen tähden. Ja johan minä kotona join viiniä. Tiedäthän, etten minä mikään absolutisti ole…
— Niin, niin, tiedän… Hänen tekisi mieli kysyä: mikset, lapseni, ajanut kotiin asti, vaan maksoit ajurille tuolla keskellä katua? Et tahtonut herättää mammaa — siksikö teit niin?… Mutta eihän hän voi sellaista sanoa ja hän vain silittää Allanin otsaa ja toistelee: — Sinä olet nyt kotona, sinä olet nyt kotona, Ali…
— Mutta mamma, keskeyttää Allan hänet, — en ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Mikä sinun on? Kyllä minä nyt soitan lääkärille…
Äiti ei antanut soittaa.
Hovineuvoksetar tointui pian. Sillä kaikki asiat näyttivät kääntyvän parhain päin. Ensinnäkin oli Allan hyvin paljon kotona — ja alati katsellessaan hänen hilpeitä, puhtaita kasvojaan tuli äiti varmaksi huhujen perättömyydestä. Samalla unohtui koko se kamala yö, kuten unohtuu paha uni, ja hovineuvoksetar päästi jo aivan levollisena poikansa lähtemään kuoron konserttimatkalle.