— Tule kotiin, tule kotiin, lapseni! Sillä muuten…
Ilmaa! Valoa! Taikka hän tulee hulluksi! Ja hän karkasi vuoteestaan, riensi ikkunan luo ja veti ylös uutimen.
Huoneeseen tulvi valoisa kevätaamu ja saattoi kuulla lintujen liverrystä. Aurinko oli nähtävästi juuri noussut. Itse sen kiekkoa ei näkynyt, mutta talorivi toisella puolen katua paistoi kirkkaassa valossa.
Teki hyvää nähdä aurinkoa ja päivän valoa. Tuntui turvalliselta katsella jykeviä talorivejä, joista tiesi, että ne pysyvät paikoillaan ja ovat sitä miltä ne näyttävät. Hovineuvoksetar hengitti syvään, tyyntyi, rauhoittui ja päätti jäädä tähän istumaan, kunnes Allan tulee.
Hänen korvaansa kuuluukin jo kavioiden kapsetta. Kadun päähän ilmestyy ajuri, joka likenemistään likenee. Rattailla istuu ylioppilas, mutta kuka - sitä ei saata erottaa. Hovineuvoksetar on jo täydessä jännityksessä. Onko se Allan? Varmaan, varmaan! Täytyy jo olla.
Äkkiä pysäytetään hevonen keskelle katua, ajaja astuu maahan ja maksaa. Se on Allan, ihan varmaan, Allanin vaalea kesätakki, Allanin pitkä, solakka vartalo… Mutta kuinka hän kävelee väsyneesti! Ja miksei hän ajanut perille saakka? Se ei voi olla Allan. Ja näyttää sittenkin olevan. Ylioppilas likenee likenemistään, häviää jo kotitalon seinien varjoon.
Hovineuvoksetar kuuntelee, kuuntelee henkeä pidätellen. Kunpa hän tulisikin! Ettei se vain olisi joku, joka menee sivu. Ettei se vain olisi näköhäiriötä! Ei, hän ei enää jaksa kestää tätä! Hän riuhtaisee itsensä pystyyn, hiipii ovelle, kiertää sen varovaisesti auki, juoksee ruokasalin läpi, eteenpäin, eteenpäin!
'- Mamma! pääsee Allanilta, kun hän näkee portaiden kaidepuuhun nojautuneena äitinsä, hiukset valloillaan, kasvot kalpeina, silmät täynnä pelkoa. — Mamma, mamma, mitä on tapahtunut?
— Tule, sanoo äiti kuiskaten. — Minun täytyy nähdä sinut! Minun täytyy saada käsilläni koettaa sinua! Joudu…
Allan juoksee ylös portaita.