"Minä vain… Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Minä niin pelkään…"
"Heti paikalla…" vastasi Alfred.
Sitten kuului jotakin liikettä ja ovea, joka vei porraskäytävään, aukaistiin. Heti sen jälkeen tuli Alfred saliin ja he riensivät yhdessä makuuhuoneeseen.
Lapsella ei ollut mitään hätää. Kohtaus meni menojaan ja äiti rauhoittui.
"Kuinka kummallista!" virkkoi Sophie-rouva aamulla miehelleen. "Kun minä yöllä likenin huonettasi, olin kuulevinani sieltä ääniä. Oli aivan kuin joku nainen olisi nauranut huoneessasi."
"Kuka siellä olisi ollut keskellä yötä!" vastasi hovineuvos. "Olet valvonut ja mielikuvituksesi on kiihoittunut."
Siihen se silloin oli jäänyt ja hovineuvoksetar oli unohtanut koko asian. Nyt parinkymmenen vuoden perästä sukelsi kohtaus esiin, nyt, parinkymmenen vuoden perästä teki hovineuvoksetar johtopäätöksen: huoneessa oli nainen, oli keskellä yötä! Se ei ollut mielikuvitusta. Sinä päästit, Alfred, hänet porraskäytävään, kun minä kävin kiinni lukkoon… Se nainen on voinut olla huoneessasi ennenkin!
Ei Sophie-rouva enää itkenyt. Tulena kiersi veri hänen suonissaan ja päässä takoi ja kihisi. Missä hänen silmänsä oikeastaan olivat olleet, kun ei hän ollut mitään nähnyt, mitään kuullut, mitään ymmärtänyt?… Alfredilla oli ollut tapana kesken työtään, keskellä yötä lähteä tunniksi tai pariksi kävelemään, — mihin hän silloin läksi? Saamaan raitista ilmaa, oli hän sanonut. Mutta entä jos hän oli mennytkin… Tai… Mutta onko Helsinki nyt todella niinkuin Pariisi ja muut suurkaupungit?
Kuinka on kauheaa ajatella pahaa kuolleista!… On kauheaa ajatella pahaa elävistäkin, ja eiväthän he kuitenkaan ole niin turvattomia kuin kuolleet. Ja ajatella pahaa ihmisestä, joka on ollut niin likellä, ollut oma mies…!
— Allan! huusi äiti hädissään, huusi ilman ääntä ja tukki suutaan lakanalla, jottei hänen läähättävä hengityksensäkään kuuluisi.