Onko äiti sitten laiminlyönyt Allanin kasvatusta, koska tämä hakee huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko hän ollut liian ankara vaiko liian leväperäinen? Onko se ollut paha, että hän niin rajattomasti on luottanut lapseensa?… Mutta eihän hän ole voinut kuvitella, että tapahtuisi tällaista. Ja eihän hän vieläkään usko siihen! Mahdotonta, mahdotonta se on! Eiväthän he elä Pariisissa. Allan ei vielä ole ehtinyt Pariisissa käydäkään. Hän ei missään ole voinut oppia mitään tällaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyllä hän tuon tien on kotona.
Ja taas alkaa äiti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne vain menevät…
Olisiko hänen pitänyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heidän kanssaan "elävästä elämästä", kuten se uuden ajan nainen sanoi? Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita hän punastuu pimeässäkin ajatella… Ei, ei, ei! Elämä kyllä opettaa. Tyttäretkin ovat aikoinaan saaneet tietää kaikki mitä ovat tarvinneet. Allan… niin… Allan… mitä tietää hän elävästä elämästä? Kuka hänelle on sitä aukaissut? Ei kai kukaan… ei hän kai tiedä siitä mitään. Jollei koulussa olisi saanut oppia… Häneltä kuoli liian aikaiseen isä. Isän asia olisi ollut aukaista hänelle elävää elämää.
Äkkiä laukeavat Sophie rouvan kädet, jotka ovat olleet puserruksissa, ja hänen mieleensä välähtää kamala, epämääräinen aavistus… Mutta samassa vie hän kädet ohimoilleen ja puhuu taas äänettömänä, hädissään itselleen. Ei, ei, ei! Hän ei tahdo epäillä mitään, ei tietää mitään! Mitä on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!… Jokin ovi läiskähtää auki… Allan! Äiti odottaa, kyynärpäihinsä nojaten, kohollaan vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa pantaessa avainta avaimenreikään — ei kuulu enää mitään. Ruokasalissa alkaa kello lyödä. Hän laskee sen lyönnit painamalla sormiaan vuoronperään peukaloa vastaan. Kaksitoista.
Allan lupasi pian tulla. Nyt hän jo voisi ruveta olemaan kotona.
Onhan hän, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut tällä tavalla. Mutta siitä on jo hyvin kauan. Silloin hän odotti kotiin miestään. Heidän avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet mennä. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka hän alussa oli pelännyt hänen hyväilyjään! Hän oli ollut tukahtumaisillaan miehensä hellyyteen. Ei, ei hän olisi suonut sellaista piinaa viholliselleenkaan, jos hänellä vihollisia olisi ollut… Mutta pian oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan. Lapset olivat anastaneet hänen koko olentonsa.
Äkkiä välähti hänen mieleensä muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden vanha ja johon ei hän koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota.
Allan oli silloin pieni, oli sairaana. Lääkäri kyllä oli vakuuttanut, ettei ollut hengenvaaraa, mutta äiti oli sittenkin levoton ja valvoi yökaudet sairaan lapsensa ääressä. Eräänä yönä tuli lapselle outo kohtaus, kuume nousi äkkiä peloittavasti ja se alkoi hengittää läähättämällä, ikäänkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Äiti säikähti ja luuli lopun olevan tulossa.
Alfred teki työtä omassa huoneessaan. Hänen oli tapana valvoa yökaudet kirjoituspöytänsä ääressä. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli pimeään saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehensä työhuoneen ovea, jonka avaimenreiästä loisti tulta. Hän astui ääneti, sillä hänen jalassaan oli pehmeät tohvelit… Huoneesta rupesi kuulumaan ääniä: hänen miehensä ääni ja naisen ääni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa oloissa olisi Sophie-rouva ehkä pysähtynyt kuuntelemaan, mutta näin hädissään lapsensa tilasta tarttui hän suoraa päätä kääkään ja aikoi riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!
"Kuka siellä?" kuului Alfredin ääni tiukkana ja malttamattomana.