Jää oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti. Äidin täytyi tulla saliin, jotta Allan esittäisi hänelle kuoron uuden, palkitun sävellyksen, ja kun piti lähdettämään illalliselle, teki Allan äidilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti hänet pöytään. Ja syödessä he kilistelivät lasejaan kuin iloiset, hyvät toverit. Hovineuvoksetar oli heidän jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin aurinko olisi häneen paistanut. Hän ikäänkuin nuortui siinä rakkaimman lapsensa lemmen lämmössä. Hän teki niin nuoren vaikutuksen, että häntä tuskin olisi uskonut Allanin äidiksi — paremmin hän oli kuin vanhempi sisar. Äkkiä virkkoi Allan:
— Kuinka ikävä, että minun vielä tänään pitää lähteä harjoituksiin!… Kas, meidän täytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien hajaantuvat ja konserttimatka on käsissä viikon perästä.
Kuin pyyhkäisemällä hävisi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeistä äskeinen nuortea sulo. Silmänräpäyksessä hän ikäänkuin kuihtui ja jäähtyi. Selittämätön ahdistuksen tunne oli hänet vallannut. Kuinka hartaasti hän olisi suonut, että Ali tänä iltana, vaikkapa vain tänä yhtenä iltana olisi jäänyt kotiin! Mutta hän ei sanonut mitään, eihän hän voinut, Ali olisi voinut ruveta epäilemään. Ja hän ponnisti vain kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea epäilys alkoi taasen jäytää ja nosti kyyneliä silmiin. Hänen täytyi nielemistään niellä ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen jälkeen huoneeseensa.
Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, hän muutteli ja siirteli valokuvia kirjoituspöydällään. Hän ei uskaltanut päästää mielialaansa valloilleen. Sillä silloin olisi hän ollut hukassa: Ali olisi ruvennut kyselemään. Joka hetki oli peloittavan pitkä. Toiselta puolen olisi hän suonut Allanin viipymistään viipyvän kotona, toiselta puolen hän toivomalla toivoi, että aika kuluisi ja hän pääsisi jäämään yksin. Allaninhan oli kuitenkin mentävä!
Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyvästi. Hän tuli päällystakki yllä, valkea lakki päässä. Äiti ponnisteli kaiken aikaa pysyäkseen tyynenä. Hänestä tuntui, että hänen kätensä painoivat kuin lyijy, kun hän ne laski poikansa olkapäille. Hänestä tuntui, että hän piteli kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli hän tehdäkseen kätensä keveiksi. Nähtävästi se sentään onnistuikin, koskei Allan tuntunut mitään huomaavan… Kun hänen kätensä sitten olivat vaipuneet, tuli hänelle se tunne, että hänen uudelleen täytyy käydä kiinni Allaniin ja pidellä häntä niin, ettei hän ikinä, ikinä pääse irti. Tai ainakin hänen ensin täytyy saada puhua hänelle. Hänellä on niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet kurkkuun eikä hän olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi tahtonutkin. Onneksi oli eteisessä niin hämärä, ettei Allan mitään huomannut.
— Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiertäessään auki lukkoa.
— Minä koetan pian tulla kotiin.
Ennen äiti todella oli voinut nukkua. Hänen unensa oli ollut tyyntä ja suloista. Usein ei hän ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin. Joskus hän oli herännyt, vetänyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa. Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemmänkin. Ylioppilaselämä nyt on kuin onkin sellaista, oli hän ajatellut, vetänyt peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen… Tänä yönä ei äidin silmiin tullut unta. Epäluulon siemen, niin tuntematon siihen asti, oli äkkiä itänyt hänen sieluunsa ja aikoi nähtävästi juurtua sinne olemaan. Hän taisteli vastaan: hän ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo epäillä omaa lastaan! Mutta ennen kuin hän tiesikään, tapasi hän itsensä ajattelemasta: entä jollei Allan olekaan harjoituksissa… tai jos hän harjoituksista menee… Entä jollei hän lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ollutkaan Edin luona, vaan…
— Ei, ei, ei! huusi hän äänettömässä tuskassa itselleen ja pusersi kätensä nyrkeiksi, ikäänkuin puolustautuakseen petoa vastaan. Hän väänteli ja hikoili vuoteessaan, veti yhtä mittaa tulta tikkuun ja katseli kelloa. Ei aika vielä milloinkaan ollut kulunut näin matelemalla!
Hän teroittaa korvansa kuulemaan, eikö Ali jo tule. Hän koettaa askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet. Henkeä pidätellen hän kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet likenevät. Yö on hiljainen, kuuluu selvästi… Ohi menevät! Hetkiseksi hänen jännityksensä laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian saa hän taasen kiinni toivon päästä ja kuuntelee, kuuntelee… Ei mitään!… Hän raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehtiäkään. Nyt täytyy nukkua. Pian Ali tulee… Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiensä eteen lainehtivaa ruisvainiota. Siitä pitäisi saada unta. Hän kuvittelee sitä harmahtavan viheriää, savuavaa kenttää, joka läikkyy ja lainehtii lämpöisessä tuulessa. Sitä riittää niin kauas kuin silmä kantaa. Pilvet kulkevat, joutuvat silloin tällöin auringon eteen ja aaltoileva ala hämärtyy… Äkkiä särkyy koko kuva hänen silmistään ja tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua. Hän työntää peitettä yltään, pääsee istualleen ja selviää.
Etteivät nämä kauheat ajatukset vain saisi sijaa hänen mielessään! Nyt tuntuu taas siltä kuin se kaikki olisi totta. Hän on vakuuttunut siitä, ettei se ole totta, mutta tuntuu siltä kuin olisi. Hänen vuoteensa ääressä on kuin aave, jonka näkee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka tietää, että se on olematon.