Mutta pois pakeni pelko kuin yön peikko päivän tieltä, kun Ali astui huoneeseen. Äiti vaivutti kiireesti silmänsä työhön ja kutoi suurella ahkeruudella, jotteivät hänen kasvonsa mitään ilmaisisi. Ali toi huoneeseen ikäänkuin toista ilmaa, iloista, hilpeää ja raikasta.
Hän oli pitkä, solakka mies, iho puhdas kuin tytöllä, hiukset vaaleat ja sitaistut suoraan ylös, joten otsa jäi vapaaksi. Otsa korkea, puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneyttä ja lempeyttä, mutta suora, voimakas nenä tiesi lujuutta, ja suupielissä leikitteli pieni pilkka — tai lieneekö ollut ylimielisyyttä — ja ennen kaikkea elämänhalu. Hänen silmiensä väri oli hiukan epämääräinen, milloin harmahtava, milloin sinertävä, milloin vihertävä. Yleensä eivät hänen silmänsä ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, säännölliset täynnä vilkkautta ja eloa. Elämänilo seurasi hänen kintereillään ja tartutti ympäristön.
Hän seisahtui ikkunaan, hyräili ja katseli kadulle.
— Mamma, virkkoi hän äkkiä, — tapasin tänään kadulla Alicen ja saatoin hänet kotiin. Oletko nyt tyytyväinen?
Alicen nimeä mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten lienee tullutkin, kun hän jo äsken oli ollut aivan tyyni.
— Mitäpähän mammasta, koetti hän sanoa niin luonnollisesti kuin suinkin. — Mutta etkö itse ole tyytyväinen?
— No niin… Kunhan saisi sen tytön pukeutumaan vähän aistikkaammin.
Hän sekoittaa mitä mahdottomimpia värejä. Se häiritsee minun silmääni.
Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi — sinä olet hemmotellut
minut. Mitä oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin väreihin!
Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi niin ihmeellisesti lämmittää.
— Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. — Kaikissa nuorissa on jotakin kehittymätöntä. Kun minä olin hänen iässään, pukeuduin luultavasti yhtä epäaistikkaasti.
— Sitä en usko! huudahti Allan ja nauroi.