Hovineuvoksettaren silmät nousivat suureen valokuvaan, joka riippui kirjoituspöydän yläpuolella. Se oli hänen miesvainajansa kuva. Hän kääntyi sen puoleen ikäänkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylmänä eteensä, antamatta mitään neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar kiireesti ja riensi pöydän ääreen, joka oli nurkassa, kuvan alla. Se oli siro, pieni kirjoituspöytä, täynnä tyttärien, vävypoikien ja heidän lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisiä! Ja kuinka herttaisilta lapset näyttivätkään pyöreine, paljaine säärineen ja käsivarsineen! Tomuakin pyyhkiessä oli isoäidin monesti pitänyt pysähtyä hymyilemään lasten kuville, niin herttaisia ne olivat kuvissakin. Mutta tällä kertaa liukuivat hänen silmänsä rauhattomasti kaikkien lastenlasten ohitse, ja pysähtyivät Allanin, hänen ainoan poikansa kuvaan.
Tuossa oli Ali lapsena, pitkät, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla. Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan näki, hänen täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että huhu oli panettelua. Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna ja merimiespuku yllä. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa kuvassa oli Ali ylioppilaslakki päässä, rintapielet täynnä kukkia. Kyyneleet valuivat vuolaina äidin silmistä ja hymy puhkesi kasvoille, kun hän sitä kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis päivä, se, jolloin Ali tuli ylioppilaaksi.
Äiti ottaa kuvan käteensä ja painuu hartaasti sitä katselemaan. Oi kuinka hän rakastaa poikaansa! Nyt hän sen vasta oikein tuntee, kun hänen lastansa panetellaan. Ali on hänelle enemmän kuin kaikki muu yhteensä, enemmän kuin hänen kätensä tai jalkansa taikka silmänsä. Hän voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin… Ja äkkiä valtaa hänet halu rientää ikkunan luo, työntää se auki, nostaa kuva kaiken kansan nähtäväksi ja huutaa: katsokaa häntä! Kuka uskaltaa näistä kasvoista ajatella pahaa?
Eläisipä vain isävainaja! Kyllä hän maailmalle näyttäisi. Hän, hovineuvos Palmblad, hän oli ankara, tulinen herra, ei hän olisi kärsinyt tällaista häpeää!
Jota kauemmin äiti kuvaa katsoo, sitä tyynemmäksi hän tyyntyy. Hänen rakas, hänen puhtoinen poikansa!
Allan tuli sinä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin. Äiti säpsähti kuullessaan hänen askeleensa ja läksi kiireesti makuuhuoneeseen. Hän ikäänkuin pakeni. Hän ei tahtonut, että Allan näkisi hänet näin itkettyneenä. Ja hän veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä. Hänen sydämensä löi ja vapisi. Häntä kalvoi ikäänkuin omantunnonvaiva. Hän oli ehkä sittenkin ajatellut jotakin pahaa Allanista.
Hän kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin, avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi sävellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron sävellyskilpailussa. Iloinen, valoisa sävellys. Ja kuinka Allanin ääni kantoi ja soi! Allan, Allan, hänen lapsensa, hänen rakas lapsensa!… Hovineuvoksetar joutui sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, että hänen olisi tehnyt mieli rientää saliin, hiljaa laskea kätensä Allanin silmille, sulkea hänet syliinsä ja pyytää häneltä anteeksi. Mutta varmaan hän siinä taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenkään saa nähdä hänen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mitään! Ja sen sijaan riensi hovineuvoksetar keittiöön ja käski Miinan laittaa illallisen pöytään ja tuoda pullon viiniä… Alin piti ikäänkuin hyvitykseksi saada jotakin, josta hän piti. Hän piti hyvästä viinistä ja se saattoi hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellistä. Lääkäri oli sitä nimenomaan määrännytkin hänelle.
Ja tämän määräyksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneempänä työpöytänsä ääreen ja rupesi kutomaan pientä, vaaleaa röijyä Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.
Allan lauloi. Hän osasi jo sävelen ja soitti säestyksenä koko kuoron osan. Mutta pian luopui hän nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan säestystä. Hän sai esiin sekä viehkeyttä että voimaa, sekä raivoisaa riemua että itkevää ikävää. Suuret lahjat sillä pojalla oli, hän olisi huoleti voinut antautua tällekin alalle… Työ vaipui äidin helmaan ja hänen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria, kellertäviä lehtisilmuja. Kevät oli ilmassa ja kevät soi Allanin laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mielessä oli outo alakuloisuus.
Hän tuli ajatelleeksi, että Ali taas pian lähtee. Hyvähän se on, että poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi. Mutta samalla äitiä pelotti tämä uusi konserttimatka. Jospa hän aina, aina saisi pitää poikansa silmäinsä alla! Vaikka eipähän sitä tiedä kuinka suojattu on täälläkään. Ja epäilyksen kalvava mato alkoi taas kohottaa päätään hänen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei hän itsekään selvään tietänyt mitä se oli, tiesi vain, että ahdisti kiusallisesti, pelotti ja hävetti.