— Aiotko kertoa Alicelle? kysyi hovineuvoksetar vihdoin.
— En vielä tiedä.
Milin vastaus oli niin järkevän kuiva, että hovineuvoksetar joutui aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin hän kysyi:
— Olisiko sinulla todella sydäntä repiä rikki viattoman nuoren tytön unelmat?
Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin jäävän vastausta vaille. Mili-neiti vastasi täsmällisesti kuin tieteellisessä väittelytilaisuudessa:
— Olisiko tädillä sitten sydäntä antaa viattoman nuoren tytön mennä miehelle, joka…
Hovineuvoksetar painoi kasvot käsiinsä ja lyyhistyi lamaan. Mitään näin kauheaa ei hän koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syytös Allanista ja nyt tälläinen hänestä itsestään! Hänkö sydämetön? Kuinka monet monituiset köyhät olivat siunanneet hänen hyvyyttään! Eihän hän koskaan ollut sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ja Alicelle, Alicelle on hän valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, — ja tuo nainen tuossa syyttää häntä sydämettömyydestä Alicea kohtaan. Voi hyvä Jumala sentään, että hänen täytyy tällaistakin kokea! Elämä tuntui hänestä aivan toivottomalta, hän itki pakahtuakseen. Hän ei enää kuullut, kuinka se nykyaikainen lasisilmä neiti pyyteli häneltä anteeksi, selitteli ja sovitteli. Hän vain itki. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, seisoi vanha Miina hänen edessään, vesilasi kädessä, ja torui, että mitä se sellainen itkeminen on, kun pelästyttää toisen niin, että on ihan siihen paikkaan kuolla…
Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut, jos se uudenaikainen neiti vielä olisi ollut täällä. Hänen edessään ei hän enää olisi voinut hillitä itseään, vaan hän olisi puhunut epäkohteliaasti. Jumalan kiitos, että tämä olikin poissa!
Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa päätä ja kyyneleet valuivat rauhoittavammin.
Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenkään, joka Allanin on nähnyt, voivan levittää hänestä sellaista huhua.