— Ei, ei, ei! huusi hovineuvoksetar ikäänkuin omaa syntyvää epäilystään torjuakseen. — Se on mahdotonta! Näyttäköön miltä hyvänsä, se ei ole totta! Helsingissä on satoja ylioppilaslakkeja ja silinterejä… mutta minun poikani se ei ole ollut!
Neiti Mellin hymähti.
— Niin sanoo varmaan jokainen sivistyneen kodin äiti… Mutta voihan täti kysyä Allanilta.
— Kysyä Allanilta! toisti hovineuvoksetar ja jäi tuijottamaan Miliin, pelästyneenä kuin aaveeseen.
Se se todella puuttuisi! Tarkoittiko Mili todella, että hän tekisi pojalleen sellaisen kysymyksen, kysymyksen, jota ei hän kehtaa ääneen lausua oman itsensäkään kuullen? Silloin olisi myöskin hänen ja Allanin lämmin suhde lopussa. Se olisi Allanin rakkauden ja kunnioituksen kuolinisku. Allan on niin puhdas ja viaton. Hän voisi kysyä vastaan: mitä, mamma, tarkoitat? Mitä siellä talossa sitten on?… Huono paikka — mitä se on? Ja mitä äiti vastaisi kaikkeen tähän? Hovineuvoksetarta inhoitti niin, että sydänalaan koski. Häntä hävetti niin, että teki mieli peittää kasvot käsillään. E, ei, ei! Hirsipuuhun hänet saadaan kuljettaa ennen kuin hän Allanille näistä asioista puhuu. Ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja levolliset, kun hän ne Miliin loi, sillä niistä loisti äidinrakkauden luottamus. Hän oli vakuutettu poikansa puhtaudesta.
— Mutta, keskeytti neiti Mellin kuivasti ja asiallisesti, — ettekö te sitten koskaan puhu Allanin kanssa elävästä elämästä?
Hovineuvoksetarta alkoi taasen hävettää ja värit vaihtelivat yhtä mittaa hänen kasvoillaan. Hän rupesi hermostuneesti hypistelemään pöytäliinan tupsuja.
— Eikö elämässä nyt todella ole muuta elävää? pääsi häneltä. — Mitä elämää se on? Häpeää mieluummin… Kyllä minun ja poikani väli on selvä, kyllä minä tiedän mitä hänelle puhun. En minä rupea omaa poikaani turmelemaan.
Viime sanoissa oli taas niin paljon katkeruutta, että neiti Mellinin piti ruveta pyytelemään anteeksi. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa. Mutta eiköhän kuitenkin pitäisi ottaa selvää asiasta. Sellainen elämä on häpeällistä ja lisäksi vaarallista. Siinä voi saada kaikenlaisia tarttuvia tauteja… Se tulee hyvin kalliiksi. Ja Alicen tähden…
Hovineuvoksetar istui kuin piinapenkissä, vaikka hän hillitsi itseänsä eikä enää käyttäytynyt kuin oikullinen lapsi. Sanat "tarttuvia tauteja" ja "se tulee hyvin kalliiksi" toivat todellisuuden niin kauhistuttavan likelle, että aivan rupesi kääntämään mieltä. Ja kun Mili sitten mainitsi Alicen, valtasi hovineuvoksettaren aivan uusi pelko. Aikooko Mili ehkä kertoa juttunsa Alicellekin? Nykyajan naisilta voi odottaa mitä tahansa. Se se puuttuisi! Alice ja Allan ovat miltei kihloissa: äiti vain odottaa sitä hetkeä, jolloin Allan tulee ilmoittamaan hänelle iloista uutista. Alice on herttainen tyttö, hyvin kasvatettu, hyvästä perheestä, eikä ilman varojakaan. Alice on aivan nuori, vasta kahdeksantoista ikäinen, mutta hän on koulupenkiltä asti rakastanut Allania ja vain Allania. Se on kokonaan Allanin syy, etteivät he ole kihloissa. Allan ei ole tarpeeksi kiintynyt. Se on Allanin puolelta sellaista epämääräistä liehittelyä ja ajoittaista kylmenemistä. Mutta äiti toivoo sentään vielä ja perustaa toivonsa Alicen sitkeyteen ja uskollisuuteen. Kunhan ei nyt tämä kauhea juttu tulisi esteeksi tytön puolelta!… Ei, ei suinkaan Mili sentään voi olla niin epähieno.