Oi tätä elämää! ajattelee hän. Kun olisikin kuollut!
Hän tuntee, että peitettä korjaillaan hänen ympärilleen. Hänen kättään nostetaan ja päästetään taasen alas. Joku puhuu telefoonissa… Allan… Lääkärille varmaan! Silloin hovineuvoksetar kiskaisee auki silmänsä ja näkee, että Maiju askartelee hänen vuoteensa ääressä.
Kauhu tyrskähtää taas valloilleen, ikäänkuin käärme olisi luikerrellut esiin peitteen alta ja asettunut rinnan päälle katselemaan silmiin. Pakoon, pakoon! Sophie-rouvasta tuntui siltä, että hänen täytyy lähteä juoksemaan. Pois, pois! Hän heittäytyi toiselle kyljelleen ja painoi kädet silmilleen. Eikä kuullut pitkään aikaan muuta kuin kohinan korvissaan ja sydämensä raskaat, läähättävät lyönnit. Sitten hän pusersi kiinni silmänsä. Niin lujaan hän ne painoi, etteivät ne ikinä enää aukenisi. Hän ei enää tahdo mitään nähdä, ei katsoa ketään silmiin. Hän ei voi! Niin tiiviisti painaa hän luomensa kiinni, ettei jää vähäistäkään rakoa. Sokea hän on! Sokea! Sokea!
Ja hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän saa auki silmiään. Hän olisi jo voinut katsella eteensä, sillä yksin Allan oli hänen luonaan, se toinen oli mennyt keittiöön, pois… Mutta hän on sokea!… Ja siinä tiedossa viipyi hän kauan aikaa, kuulematta muuta kuin kohinaa päässään, sydämensä lyöntejä ja Allanin hiljaista liikuntaa matolla. Äkkiä muistui hänen mieleensä, että minne Allan on soittanut, lääkärillekö vai tytöille, Märtalle ja Alfhildille? Ja vieläkö Allan on ilman liiviä ja takkia? Ja silloin ponnisti äiti voimiaan niinkuin todella olisi pitänyt repäistä auki silmät, joiden luomet olivat liimautuneet kiinni. Hän sai silmänsä auki ja näki, että Allan oli pannut ylleen sekä liivin että takin. Se rauhoitti äitiä. Mutta ei hän saanut kysytyksi, kuka oli tulossa, lääkäri vaiko tytöt, Märta ja Alfhild… Hän oli nukkuvinaan.
Hän kuuli Allanin menevän huoneeseensa, palaavan, seisovan vuoteen ääressä ja sitten asettuvan keinutuoliin. Kadulla ajettiin. Allan riensi ikkunaan ja kiirehti sitten eteiseen. Hän juoksi alas portaita, nähtävästi avaamaan alaovea… Kuka sieltä nyt tulee? Jos se on lääkäri, niin mitä kummaa hän vastaa hänelle? Selittäköön Allan kaikki niin hyvin kuin voi. Mutta jos professori aavistaa…! Hän on vanha ihmistuntija, varmaan hän vainuaa jotakin outoa ja huomaa, että totuus salataan. Tätä ajatellessa joutui hovineuvoksetar taasen sellaiseen ahdistukseen, että hiki puhkesi virtaamaan ruumiista. Häntä kylmäsi ja puistatutti ja kun hän kuuli askelten likenevän, peitti itsehillitsemiskyky kokonaan ja hän purskahti itkuun.
Hyvä vanha professori puheli rauhoittavasti. Jokainen hänen liikkeensäkin tyynnytti. Ei häntä olisi tarvinnut pelätä, hän ei kysellyt mitään, selitti vain ymmärtävänsä kaikki: hovineuvoksetar oli pelästynyt, siinä kaikki. Tapahtuuhan sellaista! Kyllä tämä pian menee, parin päivän perästä hän on pystyssä.
Hovineuvoksetar sai rauhoittavia lääkkeitä, nukkui suloiseen uneen ja olisi voinut nousta jo seuraavana päivänä. Mutta "tytöt", Märta ja Alfhild viipyivät hänen luonaan koko päivän eivätkä päästäneet häntä vuoteesta. Niin, niin, he eivät tietäneet, he eivät aavistaneet… He luulivat, että hänen tautinsa paranisi nukkumalla vuoteessa. Ei sille ole parannusta. Ja jos se pahin on tulossa, miten sitten käykään?
Nähdä tyttö, Maiju, aina ja alituisesti edessään, käskeä häntä, sietää häntä, seurata hänen liikkeitään, tarkata hänen eleitään, vihata häntä niin että mieluimmin löisi ja ajaisi kadulle — ja kuitenkin sietää sietämistään, ääntä päästämättä!… Nähdä Allanin kirkkaat kasvot, kuulla hänen laulavan, kuulla hänen nauravan, nähdä hänen kohtelevan tyttöä kuten herran sopii palvelijatartaan — ja tietää, että kaikki on valhetta!
Tämä tila saattoi totisesti tehdä ihmisen mielipuoleksi! Hovineuvoksetar riutuikin riutumistaan, vaikka hän seurasi kaikkia professorin määräyksiä. Ja ainainen itsehillitseminenkin kulutti ja kalvoi.
Pian tuli vielä lisäksi, että Allankin alkoi hermostua ja kadottaa mielenmalttinsa. Kaikenlaiset pikkuseikat saattoivat hänet raivostumaan. Hänen lautasensa äärestä saattoi puuttua veitsi — hän lensi tulipunaiseksi ja sai vaivoin pidätetyksi kirouksen. Ja äidin piti panna liikkeelle koko viihdytystaitonsa ennen kuin hän sai hänet jatkamaan ateriaa. Kerran kun hänen piti lähteä ulos, huomasi hän, ettei kalosseja oltu pyyhitty — silloin karkasi hän suinpäin keittiöön ja torui Maijua niin, että kuului läpi koko huoneiston.