— Mamma, sanoi hän kiivaasti äidilleen, — toimita pois tuo tyttö. Kohta minun pitää ruveta kiilloittamaan kenkänikin.
Kaikki viittasi siihen, että Allan oli saanut tarpeekseen Maijusta ja halusi hänestä päästä. Äiti käsitti, että hän Maijun tähden kammosi kotiaan ja viipyi poissa päivät pitkät, usein yötkin umpeensa. Sophie-rouva oli heikompi kuin koskaan ennen, mutta hän pysytteli pystyssä, sillä hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Hän eli jännitetyin hermoin, hänen täytyi kestää, sillä hänen täytyi pelastaa Allan, hänen täytyi keksiä joku keino.
Mutta onko siis se pahin nyt todella tulossa? Ja millä kumman tavalla hän saa Maijun pois talosta? Jos panee hänet pois muitta mutkitta, niin hän voi kostaa, voi tulla kertomaan emännälleen likaiset juttunsa, ehkäpä huutaa ne koko maailmalle. Se ei käy päinsä.
Olisipa kyllä syytäkin erottaa Maiju palveluksesta, niin huolimattomaksi hän on käynyt. Hän on kokonaan muuttunut. Häntä saa käskeä monta kertaa ennen kuin hän panee käskyt täytäntöön. Hän ei muista mitään. Usein hän istuu keittiössä kuin puukappale ja hänelle saa huutamistaan huutaa, ennen kuin hän kuulee. Kerran sanoi hovineuvoksetar hänelle:
— Kello soi, mene avaamaan ovea.
Hän karkasi suinpäin vesijohdolle ja väänsi auki hanan. Ja kun hovineuvoksetar yritti häntä nuhdella, katsoi hän häneen mielettömällä katseella. Hovineuvoksetar kerrassaan pelästyi. Kului hyvän aikaa, ennen kuin hän sai tytön ymmärtämään, mistä oli kysymys.
Moni perheenemäntä olisi varmaan vähemmistäkin sanonut piikansa irti palveluksesta. Mutta hovineuvoksetar ei saanut sanotuksi. Hän kuvitteli, että tyttö lähtee sinne maalle, mistä hän hänet toi, ja kertoo siellä kaikki. Ehkäpä hänen äitinsä tulee tänne ja vaatii tytön emännän tilille… Ei muuta neuvoa kuin niellä ja kärsiä, niellä ja kärsiä sellaista, jommoista ei emäntä saattaisi piikatytöltään kärsiä. Ja lisäksi koettaa sovittaa Allania, joka yhtä mittaa näyttää, että hän vaatii äitiä panemaan pois tytön talostaan.
Voi tätä tilaa, tätä tilaa! vaikeroi hovineuvoksetar pitkinä öinä yksinään. Unettominakin olivat yöt hänelle keventäviä, sillä hänen ei silloin tarvinnut teeskennellä eikä näytellä. Hän sai edes silloin päästää tuskansa valloilleen ja häiritsemättä miettiä keinoja. Jos olisi saanut edes jollekin puhua, joltakin kysyä neuvoja. Mutta ei saanut hiiskahtaakaan, ei kenellekään, ei kenellekään!
Ystävällinen vanha perhelääkäri tuli hänelle kuitenkin lopulta avuksi. Kun hän turhaan oli käyttänyt käsillä olevia keinojaan, määräsi hän sekä hovineuvoksettaren että hänen poikansa ulkomaille kylpemään. Tämä sanoma tuli kuin taivaasta, iloinen sanoma ahdistuksessa oleville ihmisille. Se ratkaisi koko kysymyksen, hakkasi kuin miekalla halki koko solmun: talous oli joksikin aikaa hajoitettava, palvelustyttö pantava pois — sehän oli luonnollista!
Mutta hovineuvoksettaren oli sittenkin vaikea saada asia järjestetyksi. Ei olisi uskonut, että se oli niin vaikeaa! Hän suorastaan ei voinut. Pari kolme kertaa hän meni keittiöön varta vasten sanoakseen Maijulle, että hän kesäkuun ensi päivästä on vapaa palveluksestaan — mutta palasi tyhjin toimin. Hän ei voinut sanoa sitä. Hän pelkäsi Maijua!