Kerran, kun Maiju tuli ruokasaliin latomaan astioita kaappiin, istui hovineuvoksetar työpöytänsä ääressä kutomassa pientä, punaista sukkaa. Ja mitenkä hän silloin äkkiä lieneekin saanut vaikeat sanat suustaan. Ilman edelläkäypää valmistusta tulivat ne keveästi ja luonnollisesti ja vasta kun ne olivat lausutut, pelästyi hovineuvoksetar seurauksia.
Ei hänen olisi tarvinnut pelätä. Ei Maiju raivostunut, ei ruvennut edes itkemäänkään.
— Sitä minä jo olen odottanutkin, sanoi hän vihdoin hiljaa, ja jatkoi työtään.
— Niin, olethan sinä kuullut, että professori on määrännyt minut ulkomaille kylpemään.
Hetkeksi jäi Maiju emäntäänsä katsomaan. Nyt, nyt hän sanoo jotakin… Nyt tulee se hirveä totuus! ajatteli hovineuvoksetar ja silmukat hänen käsityössään putoilivat putoilemistaan, sillä kaikki hyppi hänen silmissään. Maiju rupesi hypistelemään esiliinaansa ja taisteli jo kyyneliä vastaan.
Hovineuvoksettaren päähän välähti äkkiä tuuma ja hätäisesti, ennen kuin toinen ehti suutaan avata, virkkoi hän:
— Minä annan sinulle sitten vielä sata markkaa lahjaksi, koska näin keskellä vuotta joudut pois palveluksestasi…
Silloin painuivat tytön kasvot esiliinaan, ja kuului vain tukahutettu korahdus, ikään kuin joku olisi häntä kurkusta kuristanut.
— Kuule, Maiju, hätääntyi hovineuvoksetar sanomaan, — hyvä Maiju, älä nyt noin…
Ja hän oli jo lisäämäisillään: saathan sinä nyt kyllä paikkoja
Helsingissä! mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hänen kävi tyttöä
sanomattoman sääli. Kyyneleet yrittivät jo pusertua hänenkin silmiinsä.
Hänen täytyi nousta ja rientää panemaan kätensä Maijun olkapäälle.